(Salli käyttää yleensä sanaa 'suomalainen' kun hän puhuu inkeriläisistä. Minä käytän kuitenkin sanaa 'inkeriläinen'. Kun norjalainen näkee sanan 'suomalainen', hän ajattelee lähinnä Suomessa asuvaa suomalaista.)

Finka Pietarin liepeiltä on 1997 ilmestynyt kirja. Finka on venäjää ja tarkoittaa ’suomalaista naista’. Kirja kertoo tavallisen inkeriläisperheen kovasta kohtalosta. Sota pyyhkäisee talon tyttäret ympäri suurta Neuvostoliittoa osoitteina Kasahstan, Siperia, Moskova, Viro, Karjala ja Suomi. Kaikki eivät siltä matkalta koskaan palaa. He kiertävät ympyrää, kun vihollisia on joka suunnalla. Kirja piirtää kuvan yhdestä sukupolvesta, sen kärsimyksistä, mutta myös iloista, lauluista ja runoista. Ja toivosta.

Kirjan tekijä, inkeriläinen Salli Mari Iivarinen-Savorina on vuodesta 1947 asunut Virossa.

• Tärkeitä vuosilukuja Sallin elämässä
• Lapsuus Suomen ja Pietarin välillä
• Venäjän kieli
• Rajaseutupolitiikka
• Sota
• Evakkomatka Viroon, Suomeen ja takaisin Neuvostoliittoon

• Minä jäin Viroon - sisarukset joutuivat Siperiaan
• Kieli ja identiteetti
• Mummoni Eeva Iivarisen opettavaisia sananparsia
• Kolme Salli Mari Iivarinen-Savoriinan runoa, kirjasta Runoja ja runoelma Nevan rannoilla
• Sanoja

• 1924 Salli syntyy.
• 1929 Maatalouden kollektivisointi alkaa.
• 1932 Sallin isä joutuu vankilaan, koska ei halua mennä kolhoosiin.
• 1933 Sallin isä kuolee vankilassa.
• 1934 Salli on vuoden sukulaisten luona Pohjois-Inkerissä.
• 1936 Sallin perhe viedään rajavyöhykkeeltä pois Sisä-Venäjälle, Vologdaan.
• 1938 Sallin perhe viedään Spankkovaan. Suomen kielen opetus lopetetaan koulussa.
• 1941 Sota alkaa. Saksalaiset miehittävät Sallin kotikylän. Salli on viikon metsässä piilossa.
• 1943 Syksyllä Salli viedään Viroon, jossa maaseudulla on rauhallista.
• 1943 Salli viedään laivalla Suomeen.
• 1945 Rauhansopimus. Inkeriläiset palautetaan tammikuun alussa Neuvostoliittoon. Salli joutuu Kalininin alueelle, Tveriin, kenkätehtaalle töihin.
• 1947 Salli lähtee Viroon, jossa on sen jälkeen asunut.
• 1948 Useimmat inkeriläiset joutuvat pois Virosta.

Takaisin

Lapsuus Suomen ja Pietarin välillä

Kyllä, minä olen finka Pietarin liepeiltä. Synnyin vuonna 1924. Me asuimme Pohjois-Inkerissä, Ohalatvan kylässä, jossa asui 300 perhettä. Ohalatva sijaitsee 10 kilometriä Suomen silloiselta rajalta ja 17 kilometriä Leningradista koilliseen.

Katso Inkerin kartasta missä Ohalatva sijaitsee

Koulu oli tätini talossa. Täti oli vuonna 1929 lähetetty Siperiaan, koska hän oli varakas ja häntä sanottiin kulakiksi. [K1] Hänellä oli ollut monta lehmää, ja meilläkin oli lehmiä. Monimiljoonakaupunki Leningrad oli hyvä markkinapaikka inkeriläisille maanviljelijöille. Isä kävi kaksi kertaa viikossa hevosella Leningradissa maitoa viemässä. Minä pääsin mukaan, jos minulle piti ostaa esim. uudet kengät. Kävin myös joskus äidin kanssa Leningradin torilla. Äiti oli maalaisihminen eikä osannut venäjää, mutta pystyi kertomaan, mitä tavarat maksoivat! Venäläiset arvostivat inkeriläisiä ja tekivät mielelellään kauppaa meidän kanssamme. Sanottiin, että suomalaiset olivat puhtaita, tarkkoja ja rehellisiä! Inkeriläiset miehet osasivat paremmin venäjää kuin naiset, koska miehet kävivät enemmän torilla. Kun äiti jäi yksin, hänen piti itse aina mennä torille.

Vuonna 1929 alkoi maatalouden kollektivisointi, ja sanottiin, että se oli vapaaehtoista. Isä ei halunnut heti mennä kolhoosiin, koska hänellä oli suuri perhe elätettävänä. Meitä oli kuusi lasta ja mummo. Isä kasvatti vielä vuoden itse viljaa ja perunaa. Yksityisen vero valtiolle oli kuitenkin niin suuri, että kaikki paitsi yksi lehmä ja vuodevaatteet menivät. Isä joutui sitten kolhoosiin, mutta häntä syytettiin siitä, että hän oli nuorena käyttänyt vierasta työvoimaa. Siis parikymmentä vuotta aikaisemmin! Isä oli vain 12 vuotta, kun hänen isänsä kuoli ja hänen ja mummon oli ollut pakko käyttää vierasta työvoimaa. Siitä isä sai 10 vuotta vankilaa, mutta hän istui vain vuoden jossain Volgan lähellä ja kuoli vankilassa vuonna 1933. Kun isä vangittiin, meillä oli kyllä hirveän raskas elämä, mutta äidin sukulaiset auttoivat meitä. Vuoden asuin heillä Lempalajärven rannalla.

Maailmankaupunki Pietari oli lähellä, mutta Sallille oma kylä oli tärkeämpi ...

NAAPURI OL PIETARI

En kaipaa sitä suurta maata,
vain pientä esi-isiemme kolkkaa,
sen kansa mulle rakas on
heidän huolet sydäntäni polttaa.

Kuuntele mitä Salli kertoo:

Salli kertoo lapsuudestaan I (kesto 10 min. 29 sek.)
Salli kertoo lapsuudestaan II (kesto 3 min. 17 sek.)
Salli kertoo kotikylästä, josta kaikki Inkeriläiset joutuivat pois ( kesto 38 sek.)

Takaisin

Venäjän kieli

Vuonna 1932 menin kouluun ja kaikki opetus oli suomen kielellä. Osasin jo lukea ja kirjoittaa, koska olin oppinut vanhemmalta veljeltäni. Toisella luokalla alkoi venäjän kielen opetus. Se oli vieras kieli meille ja hyvin vaikea kieli. Suomen kielessä on vain yksi s, venäjän kielessä on kaikenlaisia ässiä. Kerran minulla oli sanelukokeessa 31 virhettä. Minulla oli muuten aina parhaat numerot, mutta sen kokeen jälkeen itkin hirveästi ja halusin lopettaa koulun. 7. luokalla alkoi kuitenkin mennä paremmin, ymmärsin enemmän venäjää, mutta en osannut puhua ollenkaan. Vieressäni istui kaksi virolaista tyttoä, ja he osasivat venäjää hyvin. He sanoivat, että kyllä me sinulle venättä [venäjää] opetetaan. 5. luokalta alkoi saksan kielen opetus ja 6. luokalta lähtien emme enää saaneet suomen opetusta. Kaikki opetus muuttui venäjäksi. Se oli vuonna 1938.

Kotona me puhuimme vain suomea. Nyt olen ollut 57 vuotta venäläisen kanssa naimisissa, ja kotikieli on ollut venäjä. Nyt kyllä osaan sitä!

Takaisin

Rajaseutupolitiikka

Vuonna 1936 rajaseudulta siirrettiin ihmiset pois, kauemmaksi Suomesta. Se oli sitä Stalinin rajaseutupolitiikkaa. Sanottiin, että 30 000 henkeä vietiin pois rajalta, kaikki inkeriläiset. Meidät vietiin Vologdaan, Sisä-Venäjälle, hyvin köyhiin kyliin, ja siellä oli vain venäjänkielisiä. Yhden vuoden asuimme siellä ja sitten tulimme pois. Vuonna 1938 meidät siirrettiin Spankkovaan, lähelle Hatsinaa. Spankkova oli ihan inkeriläinen kylä. Se oli kaukana Suomen rajalta ja luvattu inkeriläisille. Spankkovassa oli varakas kolhoosi, jossa oli kolme isoa navettaa ja 300 lypsylehmää, hyviä rotulehmiä. Lehmät lypsettiin koneella, ja sähkökin oli. Perunaa oli erittäin paljon.

Sota

Vuonna 1941 elokuun 16. päivä saksalaiset miehittivät kotikylämme. Me olimme viikon metsässä piilossa. Myöhemmin kaivoimme saksalaisille niitä kanavia, oli pakko kaivaa. Kolhoosin johtaja sanoi: ”Olkaa kylässä! Korjatkaa viljaa. Älkää menkö ketään pakoon! Alas tänne saakka vihollista ei päästetä. Leningrad on niin lähellä, kolmeksi vuodeksi riittää teille viljaa ja perunaa.” Lehmät, muut eläimet ja koneet vietiin pois saksalaisilta, Venäjän sisäosiin, miehet joutuivat armeijaan. Vanhukset ja lapset jäivät Spankkovaan. Suomi oli liitossa Saksan kanssa. Talvella 1941 saksalaiset alkoivat viedä inkeriläisiä Viroon. Oli pakko viedä pois, koska Spankkovassa oli rintama. Koko ajan oli tappeluja ja taisteluja. Spankkovassa meillä ei ollut mitään, saksalaiset ottivat kaiken pois, vuonna 1943 meillä ei ollut enää viljaa.

Takaisin

Evakkomatka Viroon, Suomeen ja takaisin Neuvostoliittoon

Meidät vietiin kuitenkin vasta vuonnna 1943 Viroon. Olin Virossa Klogan leirillä pari viikkoa, niin kauan kuin odotettiin laivaa. Sitten vietiin laivalla Suomeen 1943 syksyllä. Siellä olin Kylmäkoskella huonekalutehtaalla. Ensimmäisellä palkallani ostin hienot rippikengät!Tammikuun alussa vuonna 1945 meidät tuotiin takaisin Venäjälle. Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli tehty rauhansopimus, ja pykälä 10 vaati kaikki Neuvostoliiton kansalaiset ja evakuoidut ja internoidut pois Suomesta. Monet menivät pakoon Ruotsiin. He olivat saaneet tietää, että meitä ei päästetä kotiin. Kotia ei ollut. Oltiin Viipurissa – rajalla. Eräs upseeri sanoi meille: ”Me viemme teidät sinne, missä on asuntoja ja työtä, ja kun rauha tulee, pääsette kotiin”. Monet ihmiset, joilla ei ollut perhettä, juoksivat pakoon junasta pois. Meidät vietiin Kalininin alueelle, Tveriin. Siellä oli iso kenkä­tehdas, jossa tehtiin sotilaille saappaita. Siellä minä olin melkein kaksi vuotta töissä kirjan­pitäjän konttorissa. Vuonna 1946 kaikki alkoivat lähteä pois. Sai mennä, mihin itse halusi. Minä halusin Petroskoihin, ainoastaan siellä sai opiskella suomen kieltä, mutta Petroskoissa ei ollut tuttavia. Rahaa ei ollut, Karjalaan en päässyt, lähdin sitten Viroon, jossa asui eräs tuttava.

Takaisin

Minä jäin Viroon – sisaret joutuivat Siperiaan

Virossa olen sen jälkeen asunut. Vuonna 1947 menin naimisiin Aleksanderin kanssa. Hän on Pietarin venäläisiä, hän oli armeijassa ollut luutnantti. Meille syntyi kaksi poikaa, Jüri ja Sergei. Kotikielemme on venäjä, työkieleni oli viro, mutta en halunnut unohtaa äidinkieltäni. Opiskelin suomea, kuuntelin Suomen radiota, luin kirjoja ja puhuin aina suomea muiden inkeriläisten kanssa. Lasten ensimmäinen kieli on viro, sitä he puhuivat lastentarhassa. Toinen kieli on venäjä, ja he ymmärtävät vähän suomea. Poikamme Jüri oli vuonna 1968 armeijassa Kaliningradissa. Heidät vietiin Tšekkoslovakiaan, mutta niiden dramaattisten tapahtumien aikana hän oli onneksi Itä-Saksassa.

Vuosina 1946 –1947 tänne Viroon tuli paljon venäläisiä mm. kaivostöihin. Vuonna 1948 inkeriläiset joutuivat lähtemään Virosta pois, mutten minä, koska olin rintamamiehen kanssa naimisissa. Sisareni Helmi ja Elvi asuivat silloin Virossa, ja he joutuivat Siperiaan, he jäivät Novokusnetskissa junasta pois. Inkerinmaalle he eivät päässeet, inkeriläisten passissa luki suomalainen, me olimme ulkomaalaisia, kaikille oli passiin laitettu ei usallettu. Inkeriläiset eivät saaneet asua suurkaupungeissa, meitä pidettiin jotenkin pettureina. Me olimme kyllä Neuvostoliiton kansalaisia, mutta sittenkään meitä ei usallettu. Siperiassa sisareni opettelivat hitsaajiksi ja tekivät siellä sähköasemia. He tapasivat siperialaiset miehet ja perustivat perheen. Elvi muutti sieltä pois, kun mies kuoli. [P5] Hän on nyt Suomessa paluumuuttajana. Helmi on edelleen Siperiassa.

Kuuntele:

Salli kertoo Virosta, jossa hän on asunut vuodesta 1947 - I (kesto 7 min. 5 sek.)
Salli kertoo Virosta - II (kesto 2 min. 44 sek)
Haluatko kuunnella, mitä Salli ajattelee identiteetista ja kielistä? (kesto 3 min. 47 sek.)

Lue enemmän paluumuuttajista!

Kieli ja identiteetti

Inkeri on ensimmäinen kotimaani, se on veressä, ja sitä kaipaan aina. Olen Inkerin suomalainen - passissa on aina lukenut suomalainen. Mutta nyt minulla on täällä Virossa iso perhe, enkä lähde Suomeen paluumuuttajana, vaikka olen jo saanut luvan. Mieheni ja minä olimme kauan töissä, meillä on hyvät eläkkeet. Puhun venäjää hyvin, mutta kun kävin Pietarissa, mieheni sukulainen sanoi: ”Sinä olet kuin ulkomaalainen. Et sinä voi mennä taksia tilaamaan, ne ottavat sinulta heti kaksin­kertaisen maksun.” Viroa puhun vapaasti, mutta sekoitan viron ja suomen kielet, ne ovat niin samanlaisia. Virolaiset kuulevat heti, että olen suomalainen, viro on enemmän laulava kieli, suomi on vähän kovempi.

Minun lapseni ovat Virossa syntyneet ja kasvaneet, heillä ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Venäjällä he ovat käyneet vain vierailulla, mutta Viro on heidän kotimaansa.

Vastaa kysymyksiin!

1. Miten lähellä Suomi oli Sallin lapsuudenkotia?
2. Miksi Sallin täti oli lähetetty Siperiaan?
3. Miksi Sallin vanhemmat kävivät Leningradin torilla?
4. Mitä venäläiset sanoivat inkeriläisistä?
5. Miksi Sallin isä ei halunnut mennä kolhoosiin?
6. Mitä Salli ajatteli koulussa venäjänkielestä?
7. Miksi Salli osaa nyt venäjää hyvin?
8. Miksi inkeriläiset siirrettiin rajaseudulta pois?
9. Millainen kolhoosi oli Spankkovassa?

10. Miksi inkeriläisiä vietiin Viroon?
11. Mihin maahan inkeriläiset vietiin Virosta?
12. Milloin heidät vietiin takaisin Venäjälle?
13. Mihin Salli joutui?
14. Missä Salli on asunut vuodesta 1947?
15. Mikä on Sallin miehen äidinkieli?
16. Mihin Sallin sisaret joutuivat
17. Mitä Sallin passissa lukee?

Kun lapset ulkona riitelivät ja äitini halusi lopettaa riidan, mummo sanoi:

Keskenään koirat huavoi nuoloot.
[Keskenään koirat haavansa nuolevat]

Jos lapsen piti oppia jotain eikä heti osannut, lapsi valitti. Mummo sanoi vain:

Ei kukkaa sepäksi synny.
[Ei kukaan sepäksi synny]

Minulla oli erittäin hieno puku, jota aina halusin käyttää. Mutta mummo sanoi, että semmoista hienoa kirkkopukua ei saa joka päivä käyttää.
Mikä on kirkon kimputusta, se ei ole riihen rimputusta

Häntä, joka on kerran joutunut kiinni kielletystä teosta, epäillään useasti, kun etsitään syyllistä. Pikkuveli söi aina sokeriastian tyhjäksi, kun juotiin kahvia tai teetä. Kun hän kerran väitti, ettei hän ollut tehnyt sitä, niin mummo sanoi:
Kuka kerran keksitään sitä aina arvellaan.

Kun aikuiset käskivät meitä lapsia tekemään jotain, esim. poimimaan marjoja, mummo sanoi, että syömisen edestä pitää jotain tehdä. Jos haluaa saavuttaa jotain, sen eteen on tehtävä työtä.
Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

Kuka toisel kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankijaa.

Laiska pitää lukua tekemistään töistä.
Laiska töitään luvetteloo.
[Laiska töitään luettelee]

Ei tieto tielt työnnä, eikä oppi oijaa kuata.
[Ei tieto tieltä työnnä, eikä oppi ojaan kaada]

Yhen talon koira ellää, kahen talon kuoloo.
[Yhden talon koira elää, kahden talon kuolee]


Kuuntele, mitä Salli kertoo mummonsa sananparseista. (kesto 3 min.)

Takaisin

Salli Mari Iivarinen-Savorina: INKERI Olen kotoisin Inkerinmalta

Olen kotoisin Inkerinmaalta,
miksi olen nyt kodditon?
Kahden suuren tyrannin syystä
on kansani onneton.

Olen kotoisin tältä vuosisadalta,
jolloin sodat raateli maan,
tuhos tuhannet kodit ja kansat,
monet koskaan ei toivukaan.

Olen kotoisin lapsuudesta,
nyt jo harmaahapsinen.
elän muistoissa tuon ajan,
takaa vuosikymmenien.

Olen kotoisin Inkerinmaalta,
eihän sellaista kartalta tarkista,
joskus oli se meille koti,
äidinkieli ja kotikamara.

Olen kotoisin kukurien joukosta
kotiperukkaa muistelevaa.
Kansani herää jo vuosien unesta,
miten käy sinun Inkerinmaa?

Salli Mari Iivarinen-Savorina: KESÄJUHLAT 90

Inkerinmaalta ja Karjalasta
ja Suomesta kotoisin ollaan
Ruotsista ja Amerikastakin
tänne kesäjuhlille tullaan.

Tää Juhannus on riemun juhla
meidän heimollemme
muistuu juhlat entisajan
koko kansallemme.

• Evakkomatka Siperiaan, Jakuuttien maahan
• Yhteyksiä Suomeen
• Ainon kaksi ystävää, joilla oli omia juttuja...
• Šuša ~ Susanna Haimi
• Viktor Ivanovitsj Nautsjenko
  • Vastaa kysymyksiin!
• Sanoja

Aino Kemppinen, elämää kokenut, värikäs inkeriläinen

(Bente Imerslund haastatteli Ainoa tammikuussa 1998, lokakuussa 2001 ja lokakuussa 2003)

Minä olen Yrjö Matinpoika Kemppisen miniä. Omaa sukua olen Terävä ja synnyin vuonna 1938 täällä Rosmittalan kylässä. Se sijaitsee noin 40 kilometriä Pietarista itään päin. Olen ihan suomen­kielinen, niin kuin isä, äiti ja kaikki isovanhemmat myös. Koko suku on inkeriläinen. Yksi esi-isä tuli Parikkalasta, Suomen rajan läheltä. Venäjän kieltä opin vasta jakuuttien maassa Siperiassa, viisitoista kilometeriä täältä, kun oltiin evakkomatkalla. Nykyään inkeriläiset menevät venäläisten kanssa naimisiin ja venäläistyvät.

Lue yllä olevaa tekstiä hyvin. Kiinnitä huomiota kieliin ja kansallisuuksiin. Tee sitten tämä testi katsomatta tekstiä! Onnea vaan!

Nyt olen jo yli 60 vuotta. Minulla on kaksi lasta, Iira ja Toivo, hekin ovat suomenkielisiä. Kun he olivat nelivuotiaita, he eivät vielä osanneet venäjää. Sitten kun he kasvoivat suuremmiksi ja menivät kouluun, he oppivat venäjää. Molemmat käyvät työssä. Mieheni on Matti ja hänen kanssaan olen nyt eläkkeellä. Matti meni nyt saunaa lämmittämään, ja sinä saat oman vastan. Muista, että saunassa pitää röpytellä vastan kanssa. Matti tekee joka kesä koivusta vastat, ja panee ne luhtiin kuivumaan.

Takaisin

Evakkomatka Siperiaan, jakuuttien maahan [E3]

Täältä me lähdettiin maaliskuussa 1942 [Aino sanoi neljäkymmentätoist!], kun minä olin vajaa neljä vuotta vanha. Ensin mentiin junalla, matka kesti noin kuukauden, ja sitten Lenajokea ja Olinjokea myöten laivalla.Yhteensä kuukauden verran. Sitten päästiin sinne, mihin meidät laitettiin asumaan. Pienessä kylässä Uustalinjok me oltiin kahdeksan vuotta ja toisessa pienessä kylässä vuoden. Kylä sijaitsee Lena- ja Olinjokien välillä siellä, missä Olinjoki loppuu. Olimme keskellä jakuuttien maata, kylmän meren rannalla. Minä olin lapsi ja kävin koulua, jossa oli tietysti vain venäjän kielen opetusta. Perheessä me puhuimme aina suomea keskenämme.
- Millä tulitte toimeen?
- Siellä severissä [sever on venäjää ja tarkoittaa 'pohjoinen'] oli aina kalaa, ja vanhempani pyysivät kalaa ja suolasivat sitä. Kalat pantiin pyttelöihin [tynnyreihin]. Laiva kävi kaksi kertaa kesässä. Ne kalapytyt pantiin siihen laivaan, ja laiva vei ne suureen linnaan [kaupunkiin]. Kalasta saimme rahaa.

Meillä oli suuri huone, jossa oli kylmä. Puita piti hakea, ja lunta oli paljon. Kun pantiin sinne liittaan [plita on venäjää ja tarkoittaa 'uuni'] puita palamaan, ne eivät palaneet. Kaikki tulimme sairaiksi, isä ja äiti vain olivat sängyssä, eivät päässet ylös. Saatiin lääkäri, isä ei jaksanut kävelläkään, ja hänet pantiin kelkkaan. Äiti jaksoi vielä kävellä. Heidät pantiin sairaalaan. Minä olin vielä terve, ja minut täti tahtoi ottaa itselleen. Sanoin, että en minä lähde. Minutkin pantiin sinne sairaalaan! Sairaalassa olin isän ja äidin kanssa kuukauden päivät, sitten äiti tervehtyi, me päästiin kotiin. Isä oli kolme kuukautta siellä ja miltei kuoli. Tuotiin sellainen valkea paita isän kuolinpaidaksi, mutta ei hän kuollut! Isän hampaat kaikki häilyivät. Sitten annettiin kaikenlaisia vitamiineja. Hampaita oli isällä lopuksi jäljellä vain 12. Hänellä oli vissin keripukkia.

Poroja ja koiria oli jakuuteilla paljon, muttei muita eläimiä. Kun ajettiin koirilla, käytettiin pitkiä ja korkeita kelkkoja. Yhteen pitkään nuoraan oli pantu 6–7 koiraa. Ajettiin myös aleneilla [alien on venäjää ja tarkoittaa 'poro']. Siellä jakuuttien maassa meillä oli ihan hyvä suhde jakuutteihin, ei mitään pahaa. Joka päivä meillä kävi naapurin poika, ja meillä hän oppi suomea. Kun laiva tuli ja me lähdettiin kotiin päin, hän tuli meitä saattamaan.

Aino kertoo, millaista oli jakuuttien maassa I

Aino kertoo, millaista oli jakuuttien maassa II

Aino kertoo, millaista oli jakuuttien maassa III

Kotimatka

Kotimatka Siperiasta piti itse maksaa, ja isä sanoi: Mistä me saadaan niin paljon rahaa, että pääsisimme kotiin? Äiti sanoi, ettei tässä mitenkään saada tarpeeksi rahaa. Tuvassa elettiin ja rahaa säästettiin. Leipää kuivatettiin ja pantiin säkkeihin matkaa varten. Isällä oli kolme ja äidillä kaksi työtä. Äiti ompeli pitsejä, minä kaupittelin ja möin niitä junassa. Kuljin junalla edestakaisin ja siitä minä sain leipäpalan.

Paluumatkalla Siperiasta meillä oli sitä kuivattua leipää mukanamme. Mentiin samaa reittiä kuin yhdeksän vuotta aiemmin. Joki loppui ja kaksi päivää piti mennä autolla, ennen kun tuli rautatie. Tultiin Pietariin, mutta emme päässet tänne kotikylään, meitä ei otettu vastaan. Mentiin Karjalaan, Sortavalasta eteenpäin, Pitkärannan kaupunkiin. Pitkärannassa oltiin vajaa kolme vuotta, ja sielläkin kävin koulua. Kun tultiin takaisin tänne Rosmittalaan, talossamme asui venäläisiä. Taas meidän piti hommata uutta taloa.

- Kaipaatko koskaan sinne jakuuttien maahan?
- No, en kaipaa, mutta kyllä tekisi mieli mennä sinne katsomaan, miten siellä nyt eletään.

Takaisin

Yhteyksiä Suomeen

Kahdeksan vuotta sitten lähti joitakin sukulaisia paluumuuttajina Suomeen. Olen käynyt heitä tapaamassa Lahdessa ja Seinäjoella monta kertaa.
- Muuttaisitko sinäkin Suomeen?
- Minä voisin elää sielläkin, mutta mitä minä etsisin sieltä Suomesta? Vatsa on täynnä, täällä ovat perheeni ja ystäväni. Tässä kylässä käyn joka sunnuntai kirkossa, ja pappi puhuu sekä suomea että venäjää. Joka kuukausi käyn Inkeri-seuroissa. Kun Suomesta tulevat saarnaajat, seuroissa pidetään kokouksia ja rukoillaan ja lauletaan. Minä olen jo vanha, minun pitää kohta mennä jo taivaaseen.

Aino kertoo, millaista oli Inkerinmaalla Siperian jälkeen

Šuša ~ Susanna Haimi

Olen syntynyt täällä, 75 vuotta sitten. Nyt olen eläkkeellä. Kolme kertaa kävin Suomessa, nyt on matka liian kallis. Paljon inkeriläisiä asuu tässä kylässä. Melkein kaikki tulivat takaisin, ne, jotka olivat siellä maailmalla. Evakkomatkalla olin kuukauden laivalla, kuukauden junassa. En tiedä, miksi meidät ajettiin sinne Kamsjtšatkaan, kai koska olimme inkeriläisiä. Meitä oli monista kylistä. Olimme Kamsjatkalla yhdeksän vuotta. Ajattele, sieltä näkyy Japani! Siperiasta tulimme pois vuonna 1951. Silloin meitä ei otettu vastaan. Vanhemmat halusivat kotiin, kotiin. Olimme Karjalan Pitkärannassa. Vasta vuonna 1956 annettiin lupa suomalaisille tulla omille mailleen.

Viktor Ivanovitsj Nautsjenko

- Asun Pietarissa, mutta olen kotoisin tästä Rosmittalan kylästä. Nautsjenko on ukrainalainen sukunimi. Isä oli ukrainalainen, äiti inkeriläinen, on minussa venäläistäkin verta.
- Miksi puhut enemmän suomen yleiskieltä kuin Aino ja Šuša?

- Olen opiskellut suomea Pietarin yliopistossa. 32 vuotta sitten suoritin tutkinnon. Olen opettanut koulussa, nyt opetan iltakursseilla suomea venäläisille ja inkeriläisille, jotka haluavat lähteä Suomeen paluumuuttajina. Olen jonossa Suomea varten, mutta en tiedä numeroani. Ehkä pääsen suoraan vanhainkotiin!

Siperiassa olin minäkin, 14 vuotta. Olin neljä vuotta kun lähdin, 18 kun tulin takaisin. Sinne meidät vietiin, takaisin piti tulla omilla rahoilla! Stalinin politiikka oli sellainen, että suomalaisia piti laittaa kauemmaksi tästä rintamalinjasta, kauas pois Suomesta. Täältä ajettiin melkein kaikki suomalaiset pois. Silloin emme ymmärtäneet mitään korkeasta politiikasta.

Vastaa kysmyksiin!

1. Mikä on Ainon äidinkieli?
2. Missä Aino oppi venäjää?
3. Miksi inkeriläiset nykyään puhuvat vähemmän suomea?
4. Mikä on Ainon lasten äidinkieli?
5. Kuinka vanhana Aino lähti evakkomatkalle?
6. Mikä oli Ainon perheen kotikieli Siperiassa?
7. Miksi koko perhe sairastui?
8. Mitä Aino sanoo jakuuteista?
9. Mikä oli Ainon perheen tärkein ruoka paluumatkalla Siperiasta?
10. Miksi Aino ei muuttaisi Suomeen?