He ovat juuriltaan suomalaisia, mutta juurtuneet uudelleen – Jäämeren kalliorantoihin, Varankivuonon tundraan, Ruijan kaupunkien asvalttipihoihin. He ovat kveenejä, kainulaisia, melkein meitä. Ja kovassa nosteessa, tunnelinsa suulla.

Routa kopristelee maaemon rintoja Kilpisjärveltä pohjoiseen. Jo peninkulmia sitten on niukka maa muuttunut tuntureiksi. Tien lopulta tupsahtaessa Jäämeren tuntumaan puhaltaa Yykeänvuonolta vastaan hyinen syystuuli.

”Suuri Ruijanmaa on aivan tuntureista rakennettu, merta vain valittu joukkoon, niin että koko Ruija on meren ja tunturien valtava yhteenpano”, kirjoitti Samuli Paulaharju 80 vuotta aiemmin.

Tämä maa on se haaveiden kaukoranta, jonne tuhannet ja taas tuhannet huonojen vuosien liikkeelle ajamat suomalaiset ovat vuosisatojen saatossa asettuneet. Tuhatkilometrisenä kaistaleena levittäytyvät kveenialueet halki Tromsin ja Finmarkun läänien.

Erossa esi-isiensä emämaasta, norjalaisten usein väkevänkin sulauttamisen ahdistamina, he ovat pitäneet kiinni kielestään, identiteetistään, haaveistaan ja muistoistaan.

Ja nyt, uuden vuosituhannen alussa, sitkeys on saamassa palkkionsa. Kveenin kieli ja koko kulttuuri elää vahvaa nousukautta.

Nettivideot:

Kultamaata etsimässä

Asvalttitie juovattaa halki Markkinan (Skibotn), jossa merisaamelaiset, tunturikansa ja lannanmaan kauppiaat jo 1500-luvulla vaihtoivat tavaroitaan.

Tänne, läntisen Ruijan tuulisille rannoille, alkoi 1700-luvulla purkautua suomalaisten väestöpaine, kun tilaa vaativa karja- ja erätalous oli vyörynyt ylös Tornionjokilaaksoa.

Kevättalven kantokeleissä lähtivät onnensa etsijät ja kausikalastajat taivaltamaan kohti Jäämerta. Täällä he lämmittivät pirttejään tiheäsyisellä tunturikoivulla ja turpeella. Vesivoimalla jauhoivat ohrat jauhoiksi ja sahasivat männyt laudoiksi.

Ja minne menivätkin, sinne veivät maatalouden. Raivasivat vuonojen ja jokisuiden metsiin niityt, joilla vilja nousi ja kanttura löysi heinän. Siihen talonsa laittoivat, aloittivat sukupolvien pitkän ketjun, vahvoin säikein juurtuivat uuteen maahan.

Mutta sitä, mistä tulivat, eivät unohtaneet. Se kulki mukana sinnikkona kielenä ja paikanniminä, Lumijänkkänä, Matinkenttänä, Paskaputaanvaarana.

– Isoäiti tuli Tornionvankasta. Millon, en tohi sanoa, joskus 1850-luvula, muistelee 92-vuotias raisilainen Arthur Pedersen.

– Oli huono aika Suomessa ja kuulthiin, että täälä kallaa notkuu. Siitä net tulthiin tänne. Joessa oli lohta nokko, ja rautua.

Elämän jäljet

Elanto otettiin metsästä ja karjataloudesta.

– Ei ollu ko 3–4 lehmää ja pari–kolmekymmentä lammasta talveksi, ja hevonen. Täälä oli maakappalheet liian pieniä kunnon maahommiin, Arthur sanoo.

– Ennen sottaa kesälä pyyvethiin lohia, saitia ja turskaa Rässi-vuonosa, mutta nämä, jokka asuthiin täälä ylempänä, se oli aivan maahomma.

Riekonpyynnissä ehti Arthur kulkea 60 vuotta.

– Seittenvuotisena olin jo pyytämässä. Ei täälä ole moni, joka on ollu niin paljon tunturila ko mie. Meitä oli paljon ennen sottaa, olima yhtenä vuonna tunturila kolme kolmatta nuorta poikaa, joku pikkusen vanhempi.

Pyytömatkat olivat pitkät, ”5–6 penikuormaa”. Välillä oltiin Suomen rajalla, ellei jo vähän ylikin.

– Se oli mukava elämä, ko oli paljon riekkoja, 20–30 päivässä. Viime aikoina sai hyvän hinnanki, 30 ruunua kappaleesta, ko lähetin Usluun, missä minun poika asu. Alussa se oli 50 äyriä, jäneksestä sama, mutta ketun nahasta mie sain viime aikoina jo 600–800.

Raisilaiset olivat myös kuuluja ”tervakveenejä”.

– Äitin veljellä oli Naavuonosa issoin hauta, 300 tynnyriä viethiin merivenheilä. Sanothiin, että tynnyrit oli niin kuumat, että häävythiin vanthuita pittää. Net myythiin Finmarkuun, mie en tohi sanoa, mutta se oli paljon. Se oli heiän elämä, mutta nyt se on loppunu.

– Se on harva, joka Raisisa ennää ossaa suomia. Ne on kuolheet aikaa, ja mieki olen myyny kaiken. Ei minulla ole ko tuo sohva, ja ei se ole minun sekhään. Se kuuluu tänne sairashuoneele.

Kolme lasta jättää Arthur perinnöksi. Vanhin tyttäristä on 68 vuotta, poika nuorimpana 58. Pojan tyttäristä toinen on naitu Ameriikhaan.

Kalotin cocktail

Net sanothiin Asveig Hasselbergiä, 58, ”Rautaämmäksi”, kun ei nuorena sairashoitoa tarvinnut.

Asveig löytyy siitä, mihin Vinnelysin eli Varpin soratie päättyy. Siinä virtaa Raisinjoki Venevaaran ja Kellarin gaissan välissä. Kallioinen Äijänotta tuijottaa epäluuloisena Suomenmaan kulkijoita. Ja Asveigin koirat haukkuvat.

– Minä olen semmonen pohjoiskalotin cocktail. Minulla on kolme identiteettiä: suomalainen, saamelainen ja norjalainen, Asveig sanoo.

Isän isoisä oli kauppiassukua Tornionlaaksosta, äidin puolikin tuli Pajalasta. Ukki oli Kuusamon Määttiä. Ja vielä riittää sukua Koutokeinon tuntureille poroja paimentamaan.

– Minulle on tärkeää, että saan juuret. Kun kysyn äidiltä tai isältä, mistä te tulette, ne sanovat: ”No, me olemme norjalaisia ja sinä olet norjalainen, sieltä Suomesta me emme tiiä mittään.”

– Meillä oli maapruuki (maatila), jonka äiti ja lapset hoitivat. Isä oli valtionmetsässä ja tietöissä ja sähköä laittamassa. Minä halusin opettajaksi. Olin 14-vuotias, kun lähdin kotoa. Olen pärjännyt itse ja auttanut monet.

– Mutta nämä nuoret ihmiset on semmosia, että ”no, minä olen paras ja muut saavat auttaa itseään”. Egoismia. Kun on huono aika, kaikki pitävät yhtä, mutta kun on hyvä aika, se kaikki menee rikki.

Takaisin

2
Pohjois-Norjan kveenikulttuuri virittelee uutta nousua
”Met näjimä valon tynällin päässä”
--------------------------------------------------------------------------------

Kielletty kieli

Asveig ei puhu kveeniä, Tornionlaakson varianttia, vaan suomen yleiskieltä, jota hän on opiskellut Tromssan yliopistossa ja Tampereella.

– Kun isä meni 7-vuotiaana kouluun, hän osasi vain suomea. Pruukasi sanoa, että ”opettaja minulle kepillä löi norjan sanoja päähän”. Äiti puhui lapsille norjaa, että menestyisivät. Keskenään puhuivat suomea, ettei lapsi pitänyt ymmärtää.

Mutta niinpä vain Asveig jo viisivuotiaana käräytti naapurissa asuneen serkun, joka oli salaa laittanut olutta. Yritti tarjota tytön vanhemmille kahvia, mutta isäpä kysyi olutta.

– Minulla olutta? ”No, Asveiki on kertonut, että te olitte laittaneet olutta.” ”No piru, ymmärtääkö hänki suomea nyt, onpa pirullinen lapsi!”

Sen on Asveig matkalla oppinut, että ilman optimismia asiat eivät etene.

– ”Jos met pruuvaama, freistaama, pruuvaama, niin kyllä se häätyy kannattaa”, muistaa Asveig laulun Tornionlaaksosta.

– No, sellaisia ihmisiä olemme, emme anna ylös. Kyllä me olemme täälä vielä.

Juurten kaipuu

Hansinkentän karu raitti, joka ennen oli väkevänä kveeneistä, on jo aikaa vieroittunut tunturiselänteiden taakse jääneestä Suomesta. Raisistakin on tullut Nordreisa.

Huvennut on suomen kieli, painunut pahasti norjan jalkoihin, vaikka touhukas Bente Imerslund sitä urheasti ajaa ja puolustaa. Bente on norjalainen opettaja ja kirjailija, mutta niin suomeen kiintynyt, että on koonnut kirjan Raisin kveenien paikannimistä.

Työn alla ovat nyt henkilönimet, joista hän on jo koonnut nettiin yli 200-sivuisen tiedoston. Työt pohjaavat Anna-Riitta Lindgrenin ja Petri Hiltusen 1970- ja 80-luvun keräelmiin, joita Bente on vuosien ajan – 130 informantin avulla, valtion nihkeällä tuella – laajentanut ja kääntänyt norjaksi.

Ja nyt on Bentellä hyvä päivä. 23 kveeninuorta eri puolilta Tromssan lääniä on tullut koululle ja naputellut tietokoneeseen www.nordreisa.kommune.no. Sieltä avautuu ikkuna maailmaan, jossa ihmiset tunnettiin Terva-Aapuna, Hentin Lyytiana ja Skraatari-Pekkana. Ei kukaan sukunimistä perustanut, varsinkin, kun ne eräässä vaiheessa oli pakko vääntää norjaksi.

– Sifferin Pekka oli Asveigin isä. Kirjeissä luki Peder Johansen, mutta sehän on Norjassa kuin Matti Virtanen. Kun hän kuoli ja lehdessä luki Johansen, ihmiset eivät ymmärtäneet, että Sifferin Pekka oli kuollut, Bente sanoo.

Eikä tässä kaikki. Sivulle www.finsk.no on Bente koonnut tietoa myös Ruotsin ja Venäjän suomea puhuvista – suomeksikin, totta kai. Yksin ei saa olla maailmassa.

Mielen muutos

Juuriharrastus on nousussa. Kun Tromssan yliopisto alkuvuodesta aloitti ensimmäisen kainun eli kveenin kielen kurssin, ilmoittautuneita oli yli 40, puolet enemmän kuin kursseille yleensä.

Raisin keskiasteen koulussa suomen kieltä on saanut puhua jo 30 vuotta. Viime vuosina on kveenikulttuurille pantu yhä enemmän painoa. Koulussa on 350 oppilasta, ja kuten rehtori Geir Sagelv naurahtaa, ”kaikissahan meissä on vähän kveeniä”.

Ylpeys on kovasti noussut sitten 1970-luvun, jolloin Bente – opiskeltuaan suomea Oslossa ja Jyväskylässä – muutti Pohjois-Norjaan.

– Minulle oli suuri kulttuurišokki, kun tapasin ihmisiä, jotka eivät halunneet myöntää osaavansa suomea. Minulta se oli vienyt kahden vuoden täysopiskelun!

– Vanhat raisilaiset ovat kertoneet itkien kouluajasta, jolloin oli kielletty puhumasta suomea. Se oli katkera aika, varsinkin asuntola, kun pääsivät kotiin pari kertaa vuodessa. Mutta se oli sitä aikaa. Ei sitä voi itkeä, pitää vain mennä eteenpäin.

Kveenin kieli on nähnyt tulen ja tuulen, elänyt vahvalla liekillä, yritetty puhaltaa sammuksiin, mutta voimistunut jälleen. Vuosisatojen ikäinen käyttökieli, joka suomalaisen korvaan kuulostaa peräpohjalaiselta murteelta, tunnustettiin Norjassa viime vuonna omaksi kielekseen. Tromssan yliopistossa laaditaan sille ”kramatiikkia” kolmen suurimman ruijalaisvariantin pohjalta.

Kveeni vai kainu?

Ei kukaan tiedä, paljonko kveenejä tänään on – rohkeimpien mukaan jopa 30 000, joista valtaosa on hukannut suomen kielen. Määrä on tulkintakysymys, identiteetti pitkälti henkilökohtainen ratkaisu.

Kättä väännetään siitä, ovatko uudetkin siirtolaiset kveenejä vai vain vanhat – ja kuinka vanhat. Tai siitä, että ollaanko sitä kveenejä, kainulaisia, suomalaisia, norjansuomalaisia, ruijansuomalaisia vai jotakin aivan muuta.

Liisa Koivulehdon luotsaama Ruijan Kaiku ajaa selkeätä linjaa: ”Ko alama puhumhaan kainun kielestä ja kainulaisista, saatama unheettaat kaikki kompleksit, mikkä kuuluthaan sanhaan kvääni. Heitämä pois sen ja otama käythöön mei’än oman sanan.”

Mutta menepä Finmarkun itäisille alueille, sinne, missä Suomen raja on lähellä ja asutus nuorempaa. Siellä ei välttämättä kelpaa ei kainu eikä kveeni. Het siellä ovat ”suomalaisia” tai niitten jälkeläisiä.

Soppaa sekoittaa mukavasti se väestöryhmien ja kielten aktiivinen vuorovaikutus, jota alattiolainen kielentutkija Irene Andreassen on väitöskirjaksi asti tutkinut. Kveenin- ja saamenkielisten kalatermien ja merieläinsanaston vertailu kertoo hyvin vanhoista kontakteista ja sanalainoista.

Vanhaan aikaan, kun väestöryhmät harjoittivat eri alojen elinkeinoja, kielillä oli luontevasti omat erikoisalueensa. Merestä puhuttiin norjaksi, maanviljelyksestä suomeksi ja poroista saameksi. Se kaikki on jättänyt jälkensä kainun sanastoon ja lauserakenteisiin.

Mutta oman suvun kieli, 1800-luvun Kemijärveltä ja Kittilästä periytyvä, Irenenkin oli opiskeltava Oslossa ja Suomessa. Ei sitä kotona Vuoreijan Kiiperissä lapsille puhuttu.

– Äiti puhu vanhempien kanssa suomea, mutta kun isäni ei osannu, niin kotikieli oli norja. Jos olisin kasuanu ylös äitin kylässä, Kallijoella, niin siellä olisin oppinu jo lapsena. Se 30 kilometriä oli niin pitkä kielimatka silloin. Koulussakaan ei puhuttu meän taustasta, vaikka luokassa oli Kantolat ja Piekulat, Irene sanoo.

– Kieli kuului, ei se sillä lailla katkennut, mutta ei puhuttu kvääni-identiteetistä, vaan olemisesta kontaktissa suomalaisten kanssa. Vasta 1980–90-luvulla monet ruvettiin rakentamaan omaa identiteettiä.

Takaisin

3
Pohjois-Norjan kveenikulttuuri virittelee uutta nousua
”Met näjimä valon tynällin päässä”
--------------------------------------------------------------------------------

Kylttejä unhon yöstä

Yhä syvemmälle Ruijaan jatkui suomalaisten taivallus. Meri puski julkeita vuonojaan peninkulmin sisämaahan. Synkät tunturit kohoilivat Jäämeren pohjattomista syvyyksistä, ja annahan myrsky – ”silloin tuntuu kuin Pimeänperän vanhat henget ja meren tursaat pitäisivät suurkisojaan ajellen aallolla villisti remuten, rääkkyen, ulvoen ja joikaillen”, kirjoitti Paulaharju.

Naavuonon kuparikaivokset ja Itä-Ruijan kalastusteollisuus alkoivat kutsua 1800-luvulla. Muuttoliikettä tukivat Suomen katovuodet ja väestönkasvu. Moni asettui Etelä-Varangin ja Tenon maanviljelyskyliin. Osa sulautui saamelaisväestöön, osa syrjäytti.

Alattio, maineikas markkinapaikka, oli kveenien tärkein siirtokunta 1800-luvun puoleen väliin asti. Sitten Vesisaaresta tuli kveenien pääkaupunki.

Vuosisadan lopulla alkoi norjalaistamispolitiikka ahdistella – pölkäsivät Suomen valloitusaikeita! Varankivuonon kuulut kalansaaliitkin alkoivat huveta, Amerikan houkutus kasvaa ja olot Suomessa parantua. 1930-luvulla kveenit katosivat ryhmänä väestölaskentatilastoista. Kveenin käyttö koulussa kiellettiin.

Tien äkkiä sukeltaessa Porsangin kuntaan, alkaa pientareilla näkyä outoja, harvinaisia näkyjä – taajamakylttejä, joissa kylä kerrotaan myös suomeksi: Ryssämarkka, Pillavuono, Lemmijoki.

Näitä kylttejä on vain pari Varangissa ja seitsemän Porsangin kunnassa. Aiheestakin Irene Andreassen pohtii, minkä arvoinen on paikannimilaki ja sen paragrafit vähemmistökielistä, jos tierakennuslaitos väittää, ettei ole varaa. Asenneko siinä puhuu?

Sodan kirjaimet

Pyssyjoki kierteli kiilttävänä ja kaunhiina hoppeevanana tänä auringonpaistheisena syyspäivänä kohti pohjaista, kääntyi Tšudjoven kohdalla vestapohjaisheen ja Silfarin alapuolelta lounhaasheen.

Näin alkaa maailman ensimmäinen kveeninkielinen romaani Kuo-suvaaran takana (2004). Ja täällä istuu kirjailija itse, Alf Nilsen-Børsskog, Pyssyjoen eli Børselvin laidalla ja sanoo, että sota-aikaan sijoittuva kirja on pohjaltaan totta.

– Se Kuosuvaara oon tuola ylhäälä, sielähän net meni yli tuntureita ja sielä se oon tapahtunu. Kaikki poltethiin. Ko met tulima alas Kuosuvaaran takkaa, oli vain piiput pystyssä ko linnunpölättimet.

Tyskälaiset eivät Norjassa olleet aseveljet. He olivat viholliset, jotka voimallisesti laulaen marssivat halki Pyssyjoen: ”Wir fahren gegen Engeland!”

Nyt se aika on tehnyt Alfista kirjailijan. Mittarissa on jo 78 vuotta, mutta laatikossa valmiina kolme seuraavaa teosta, kunhan kustantaja löytää rahat. Valtiotakin on herätelty.

– Net ei ymmärtänheet, että se, mitä mie kirjotan, oon kieli. Luulthiin, että se oon jotaki muuta.

Nyt on Tromssan yliopistoon tehty kirjasta jo tutkimuskin: ”Predikoivat funktiot ensimmäisessä kainunkielisessä romaanissa.”

Alfin juuret ovat Tornionlaaksossa. Elämäntyönsä hän on tehnyt opettajana. Pyssyjoen koulussa puhuttiin kveeniä, mutta romaani oli tehtävä vailla vakiintunutta kirjakieltä.

– Ko minula ei ollu minkhäänlaista kielioppia tai sanakirjaa, mie itte tutkin, millä laila pitäs kirjottaa. Siinä on syntyny paljon kielioppia sivussa. Niin sannoo nämä, jokka lukkee.

– Mie olen itte kirjottanu kväänin nominatiivista, akkusatiivista, partitiivista ja predikatiivista. Jos mie kerkiäisin kirjottaa ne puhtaaksi, olis paksut kirjat, mutta minun työ on kirjottaa kirjoja ja lyriikkiä. Siinä on aina jotaki, joka sittoo Pyssyjoen kiinni mailhmaan ja mailman Pyssyjokheen. Ei täälä ole paljon historiaa kirjotettukhaan.

Vaiennettu ilo

Lestadiolaisuus piti kveenejä nuhteessa. Joulupuu, ikkunaverhot ja kukat olivat maailman turhuutta. Jos nauroi, pilkkasi Jumalaa. Jos leikkasi kynsiä sunnuntaina, laittoi venenauloja pirulle. Niin kertoi Asveig.

– Ilo saatto olla väärin, oluen juominen ja tanssi ja kaikki nämät vanhat laulut, joita nuoremat ihmiset laulethiin lauantaipäissään, nekki oli väärin, Alf muistaa.

– Jälkhiin alethiin kysyä, keneltä mie olen oppinu tätä ”Heilallani oli vaan tumma tukka”, aseman kellot ja Balkanin sannat. Net oli huonoja lauluja. Mutta jos mie lauloin ”Sun haltuus rakas isäni”, jo kelpasi.

Pyhää ei ollut edes koulunkäynti.

– Olen kuullu, että opintie oon suorin tie helvethiin. Sitä mie en saata ymmärtää, miksi se olis niin. Mie sanoin, että mie en tiijä, missä se helvetti oon, mie en saata lähtiä sinne, sanoo Alf.

– Mie hyväksyn ne ihmiset, mutta jos kaikki, mitä mie olen opettajana tehny, olis väärin, niin mitä minusta sitte jäis.

– No, nyt sitä ei ole täälä ennää. Se oon loppunu, ko lestadiolaiset oon tuola hautausmaala.

Kielen renkinä

Toisen sortin fundamentalismia oli norjalaistamisen politiikka.

– Mie luulen, että jälkheen soan alko se häpiän tunne. Norjalainen alko puhua, että tämä kväänin kieli ei ole mikhään kieli. Kaikki kväänit ja saamelaiset piti saaha norjalaistetuksi.

– Mutta kväänit oon vähän uppiniskaset, ne vain täälä jatkethiin ja puskethiin ommaa kotikieltä.

Ja niin tuli kveenistä Alfille työkieli, kun opettajan työt 12 vuotta sitten loppuivat. Mutta mikään kainu ei Alfin kieli ole!

– Mie en pijä siitä kainu-sanasta. Ei se ole ennää Pyssyjoen kieli, kväänin kieli. Kainu, sehän oon jonkunlainen paikannimi. En mie ole kainulainen, mie olen Norjan kansalainen.

Tyytyväinen kansalainen, se, joka on nähnyt kalaisat päivät Porsankivuonolla, kun pitkällä liinalla ja verkoilla pyydettiin.

– Jovessa oli lohta, rautua ja meritaimenta, meressä turskaa, saittaa (seitä), santikkaa (kampelaa) ja pallasta. Net ajat oon menny historiaan. Tässä vuonossa ei ole ennää kallaa, hän sanoo.

– Maanviljelyä on, mutta ei ole ko ennen. Ennen oli joka perheelä navetta ja saatto olla 3–5 lehmää ja lamphaita. Nyt oon ollu lehmiä muutamassa talossa, mutta ihmiset ostavat voit ja maidot kaupasta. Se oon muuttunu kokonhaan.

Vielä on likellä 300 ihmistä, vaikka paljon on lähtenyt.

– Ennen sottaa tällä puolela oli 60–70 ihmistä. Nyt ei ole ko kuusi. Pohjosela puolela vanha kylä oon loppumassa. Ei ole ollu työtä.

– En saata sanoa, olenko mie eläny onnelisen elämän, mutta mie olen eläny elämän. Minula ei ole perhettä. Mie en löytäny sitä, ketä mie ettin, en sattunu kohale. Mutta net oon olheet suurenmoiset ihmiset ympärilä.

Takaisin

4
Pohjois-Norjan kveenikulttuuri virittelee uutta nousua
”Met näjimä valon tynällin päässä”
--------------------------------------------------------------------------------

Häävymä alottaa

Pyssyjoen keskellä seisoo kaksi isoa taloa. Toinen on Tornionlaaksosta rahdattu monikammarinen ”ystävyystalo”, esi-isien kunniaksi, ja toinen moderni Kainun Institutti, katto kuin kumollaan oleva vene. Vielä on tulossa vanha kväänitalo, jollaiset tyskälainen poltti.

Siinä nousee Aaronin Jussan Thärjen, Terje Aronsenin, parinkymmenen vuoden unelma: kainun kielen ja kulttuurin, oikeastaan koko nousukauden, juhlakenttä. Liki kymmenen polvea ehti Terjen suku Pyssyjoen nurkkaa asuttaa ennen kuin tähän päästiin, yli 15 miljoonan kruunun ”prosjektiin”.

Terjen mukaan muutos alkoi 1970-luvulla, kun ”kolme pientä tytärtä” tuli vaatimaan opettajaltaan oman kielen opetusta, kun saameksikin sai. Terje lähti Osloon opiskelemaan suomen yleiskieltä ja palasi Pyssyjokheen.

– Mutta ei se menny ko toista kuukautta, ko tulthiin ensimäiset lapset minun tykö ja sanothiin, että tämä ei ole meijän kieli. Ko het tulhaan kothiin ja kyssyyvät mammalta ja papalta, että mitä tämä sana merkittee, niin ei het tiiä, mitä se merkittee.

Kieliseminaarissa Tornionlaaksossa 1984 Terje ymmärsi, että kveenien vanha kieli ei ole sama kuin suomen kieli, mutta että Ruotsissa oli samaa kieltä.

– Met istuima yön ja laulelima ja puhuskelima. Oli lehmän ja hevosen nimet samat ja kaikki oli sammaa. Sillon mie ymmärsin, että meilähän oon oma kieli ja oma variantti, mitä met olema pilanheet, mutta mikä oon ollu olemassa. 1985 mie aloin suunnittelemhaan tätä, sanoo Terje.

– On oikheen soma lukkee sitä, mitä nyt kirjotethaan nämät isot herrat. Se on se sama, mitä mie kirjotin 25 vuotta aikkaa. Se oon justhiin net rivit, samat lauseet.

Oikheen ykkönen

Unelma on herättänyt koko kylän. Lyhyessä ajassa Pyssyjoelta on tullut maailman ensimmäinen kveeninkielinen romaani, poplevy, tv-filmi ja vielä Kainun Institutti.

Vapise Vesisaari, Pyssyjoesta on tulossa kveenikulttuurin uusi pääkaupunki!

– Kyllä ihmiset oon sanonheet sitä, mutta mie en sano. Jos sanon, siittä nousee riita, nauraa Terje, mutta myöntää toki, että ”met olema ensimäiset maailmasa joka suhtheesa”.

– Olima ensimäiset, jokka aloima opettamhaan suomea yleiskielenä Pyssyjoven koulussa. Sitte muutima sen kväänin kielen opetukseksi. Ensimäisen paikallisforeningin perustima 1984. Kolme vuotta sitä jälkheen perustima Ruijan Kvääniliiton, joka nyt koskee koko Norjan valtakuntaa. Se oli Pyssyjoki siinäki ensimäinen.

– Met kaikki toivoma, että muuallaki tulis kainunkielinen institušuuni, esimerkiksi Raissiin tai Vesisaareen. Mutta näjemä nyt, kuinka paljon rahhaa köyhälä öljyvaltakunnala oon.

Kylän popparit, Kine Johansen ja Karine Jacobsen, ovat lähteneet opiskelemaan muualle Norjaan, mutta historiallinen Kadonu loru löytyy yhä hyvinvarustetuista levykaupoista.

Maanantaina makkarat vallaat,/ tiistaina tikhuun tukkiit,/ keskiviikkona keittäät,/ tuorestaina tungan tukkiit,/ perjantaina perheele jakkaat,/ lauantaina liemen lakkiit,/sunnuntaina suun pyhkiit.

– Se oli fiksu lootti, olis pitäny tulla enemmän, sanoo Irene Andreassen.

Ilosemmat soinnut

Terje näplää pikkuista kanteletta, ja millaisessa talossa! Sali on kuin katedraali, jossa on ”oikheen, oikheen hyvä akustikki”. Se on hyvä alku.

Kveeni on nyt virallisesti oma kieli, mutta ”ressyrssit revitaliseerinkhiin” jäivät laihoiksi: valtio on laiska rahoittamaan kielen säilyttämistä ja kehittämistä.

– Vanhat ihmiset kuolhaan pois. Se valtion aikalinja, joka antaa ressyrsseja, mennee niin niin niin hithaasti, että toinen on jo kavonu sinne. Sillon on liian myöhästä. Kieli on kuollu. Kaks ja kolmeki sukupolvia on jo jääny välistä.

Säätiöpohjainen, pian käynnistyvä Kainun Institutti on hyvä merkki. Harvakseltaan ilmestynyt Ruijan Kaikukin muuttaa Tromssasta tänne ja muuttuu viikkolehdeksi. On konsertteja ja kirjoituskursseja, kielipesäkin suunnitteilla.

Salin seiniä kiertävät Pyssyjoen lähivaarat, jotka Terje on Tornionlaaksotalon päällä seisoen kuvannut ja maalauttanut. Siinä on lämmin kevätkesän aamu, koivunlehdet jo puhkeamassa.

– Se merkittee, että kainun kieli ja kylttyyri oon uuvesti puhkeamassa, Terje tulkitsee, – ja niin kauan ko oon lehtii ja oksii ja lalvoi, oon kans juurii, vaikka ne ei näy.

Puna-armeija etenee

Sture Kristiansen puksuttaa Varankivuonolta Pykeijan laituriin. Nosturi alkaa hissata saaveittain kamtšatkanrapua laiturille, josta se lähtee kohti pakkaamoa. Syyskuussa alkanut rapukausi tuottaa tammikuun loppuun mennessä 200 000 kiloa rapua, joka lähtee Eurooppaan ja Japaniin.

Kauas on kömpelö pikkujättiläinen ehtinyt sitten 1960-luvun, jolloin Neuvostoliitto istutti sitä Beringinmerestä Barentsiin. Räjähdysmäisesti lisääntynyt puna-armeija on ryöminyt vakaasti kohti länttä, tuhonnut kalastajien turskaverkkoja ja popsinut pohjaeläimistöä suihinsa.

Mutta keskitalven ajan saa moni venekunta idän ihmeestä tienestinsä. Ravun lisäksi työtä kylässä tuovat lähinnä venetelakka ja 29 ihmistä työllistävä poronlihanjalostus.

Pykeija on se surullisenkuuluisa kveenikylä, joka 1980-luvulla pistettiin julkisesti myyntiin, kun elämä kerta kaikkiaan katosi. Ei löytynyt ostajaa, ja ylös alas on senkin jälkeen elämä mennyt.

Turska henkaa vielä kuivumassa ja ihmiset röykkää (savustaa) merilohta pienissä kopeissa, mutta kylä hiljenee auttamatta. Ennen oli 500 asukasta, nyt enää 200. On posti, kauppa ja kirkko, mutta koulussa vain 18 oppilasta, ja väki vähenee.

– Tuo talo on tyhjä ja tuo talo on tyhjä ja tuo talo. Naapuritalossaki oli kaheksan lasta, kaikki ovat menheet, sanoo Alf Salangi, Kirkkoniemen opettaja, joka on tullut kiskomaan pienen 17-jalkaisen ”perämuturinsa” talviteloille synnyinkyläänsä.

Vanhat lestit

Alf kiistää jyrkästi olevansa kveeni. Hän on ”suomalaisen suutarin” jälkeläinen, isän puoli Kittilästä, äitin puoli Seipijärveltä. Aitassa on yhä 130 vuotta vanhat puulestit, joilla esi-isä aikanaan aloitti.

Alfin mökin seinällä on kuva 46 kilon ruijanpallaksesta, jonka he velipojan kanssa kerran nostivat.

– 60 vuotta sitte tääläki pyyvethiin kevväälä ja kesän aikana turskaa, sen perässä tuli lota (villakuore). Suolathiin ja viethiin kallion pääle kuivamhaan, valmistethiin ja viethiin Portugaliin ja Italiaan.

– Ennen oli kaikila lehemä, lamphoja ja maanviljelyä. Venheellä menimä Reisivuonhoon kesälä heiniä niittämhään.

Lehmät hävisivät parikymmentä vuotta sitten, pian jälkheen lampaat. Elämä muuttui. Akatkin haetaan yhä useammin Venäjältä.

Mutta Pykeijan hautausmaalla sinnittelee niin harvinainen Polemonium pulchellum, karvainen sinilatva, että sen lajitovereita on haettava Huippuvuorilta tai Siperiasta asti. Periksi ei anna.

Aina ja iänkaiken

Vuonon toisella rannalla, lähellä Vesisaarta, vene nimeltä Tass tarjoaa huonoja uutisia: Sigurd Nilsen ja Åsmund Jaakola ovat olleet aamukuudesta merellä, mutta saalis on vain 16 rapua.

Mutta välipä hällä. Hessengiläiset ovat hakeneetkin vain evästä viikonlopuksi, että saavat konjakin ja majoneesin kanssa huitaista ravut huiviin.

Sigurd, jonka juuret ovat Tornion Jarhoisessa, on palannut eläkkeelle Pohjois-Varangin rannoille, jossa asuu ”ikuisia vielä siksiki paljon”.

– Löysivät järven, joka ei kosk-haan jäävy, ja kävelivät Suomen puolelta takka (kantamus) selässä.

Åsmundilla on lupa pyytää 600 rapua kauden aikana. Eihän se kovin leiville lyö: kuningasravun hinta on tippunut 125 kruunusta 50 kruunuun, ja siihenkin vaaditaan vähintään 3,7-kiloinen könsikäs. Isoko muka – suurimpien tiedetään olleen 14-kiloisia, halkaisijaltaan pari metriä!

– Yks ryssä puotti rapuja Kuolavuonhoon. Nyt niitä on jo Nordkapisa asti, Sigurd sanoo.

Sigurd pistää meillekin pussillisen ravunkoipia matkaan. Illalla Vesisaaren hotellin keittiössä ystävällinen kokki heittää herkut kevyeen suolaveteen.

Liki tuhannen kilometrin kveenikierros päättyy 300 kruunun arvoiseen rapumässäilyyn.

Ja toden totta, Sigurd on oikeassa: melkomoisen herkun on ryssä pohjoisiin veshiin puottanu.